Ef.4:29,30
”Meidän puheemme tulee olla sellaista mikä on rakentavaista ja tarpeellista ja on mieluista niille jotka kuulevat. Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä.”
Sanojen voima on suuri. Sanat saavat aikaan riemua mutta myös surua. Rakkautta mutta myös vihaa. Rauhaa mutta myös sotaa. Rohkaisua mutta myös alakuloisuutta. Uskoa mutta myös pettymystä. Sanat lähentävät mutta myös loitontavat. Sanat synnyttävät elämää mutta myös kuolemaa.
Paavali tiesi mikä voima on sanoissa. Hänen lähtökohtansa siihen mitä me puhumme ja miten me puhumme on se, että Jumalan Pyhä Henki on aina kuulijan paikalla vaikka me emme hänelle sanojamme osoittaisikaan. Sanojemme henki tulisi aina olla viihtyvyyttä aikaansaavaa – myös Pyhälle Hengelle.
Sanat muotoutuvat ajatuksissamme ja ajatuksemme kanavoituvat puheen muodossa. Ajatus ei ole kuitenkaan sama kuin puhe. Onneksi kaikki ajatuksemme toisistamme eivät tule aina julki. Meillä kaikilla on ajatuksia joista tulisi sietämätön puhe. Aivan kauheaa. Mutta Jumala on antanut meille portin jota me voimme avata ja sulkea. Suumme.
Niinpä Psalmin kirjoittaja kirjoittaa: ”Herra, pane minun suulleni vartija, vartioitse minun huulteni ovea.” Ongelmana ei ole meidän elämää synnyttävät sanamme, rohkaisua aikaansaavat sanamme vaan ne ajatukset jotka synnnyttävät riitaa, pahaa mieltä, lähimmäisen mollaamista. Sen estämiseksi me tarvitsemme vartijaa huulillemme. Tarvitsemme Herramme apua. Niin paha on ihmissydän ilman Jumalan ohjausta. Joskus siinä auttaa myös vanhan sananlaskun muistaminen: puhumatta paras!
